Nuku, nuku, pikkupoika

Niin paljon kirjoitettavaa ja niin vähän aikaa. Olen huomannut, että silloin kun mulla on pää täynnä asioita joita haluaisin kirjoittaa, en saa kirjoitettua mitään. Tuntuu ahdistavalta se aika joka tulee kulumaan siihen, että saan sen kaiken kirjoitettua. Hassua. Silloin pitää vaan päästä alkuun niin kyllä se sitten siitä. Paria päivää pidemmät blogitauot siis johtuvat luultavasti juurikin tästä asiasta…

Tämä postaus kertoo U:n nukkumisesta. Ensimmäiset kolme kuukautta U nukkui tosi hyvin ja paljon, heräili tietysti yöllä syömään mutta ei useammin kuin pari kertaa yössä. Ensimmäinen unipätkä oli 6-8 tuntia. Sitten tuli 4 kuukautta täyteen ja unet huononivat. Siinä rytäkässä oli vähän flunssaa ilmassa ja tehtiin hampaita yms, eli huonontuneet yöt saattoivat johtua ihan mistä tahansa noista. Tai sitten se oli vaan sitä neljän kuukauden yöhulinaa, josta olen monelta muultakin kuullut. Oli mitä tahansa, niin pahimpina öinä heräiltiin koko yö tunnin välein ja parhaimpina öinä U saattoi nukkua edes yhden kolmen tunnin pätkän. Hampaiden tultua kuukausi sitten 5 kk ikäisenä yöt vähän helpottivat ja pidempiä unipätkiä tuli muutama lisää, mutta silti yöt menivät 2-3 tunnin pätkissä. Välillä heräiltiin keskellä yötä leikkimään.

Öiden huononemiseen liittyi myös valtaisa nukkumaanmenon vastustelu. Aikaisemmin helposti nukahtanut poika muuttui tosi huonoksi nukahtajaksi, jonka kanssa piti keksiä mitä kummallisimpia nukuttamistapoja. Vähän aikaa toimi unilaulun laulaminen (sama laulu x 10) ja käveleminen samalla, sitten toimi Manducassa hytkyttäminen. Välillä U:n sai nukahtamaan sitteriin kun keikutti tarpeeksi lujaa. Epätoivoisimpina aikoina aloin nukuttamaan U:ta tissille kävellen samalla, siihen se nukahti aina. Jossain vaiheessa tajusin, että enhän mä voi jatkaa tuollaista temppuilua enää sitten kun poika painaa vaikkapa 10 kiloa, miten mä jaksan sitä kanniskella? Onnistuin lopettamaan tissille nukahtamisen, mutta tilalle tuli ylös-alas pompahtelu samalla kävellen.

Yhden kerran neuvoin U:n isille kuinka poika tällä tavoin nukutetaan ja samalla havahduin siihen, kuinka naurettavaa koko homma onkaan. U:ta täytyi pitää sylissä juuri oikein, pää minun vasemmalle puolelle ja U:n oikea käsi minun vasemman käden ja kyljen väliin. Oman vasemman käden kiedon tiukasti U:n pään ympärille niin, että poika ei saa pyöriteltyä päätään, ja samalla pidän U:n vasemmasta kädestä kiinni että se ei saa heiluteltua sitä. Omalla oikealla kädellä lukitsen U:n jalat oikean käteni ja kyljen väliin, niin että U:n peppu jää ”kuppiin” mun kyynärtaipeeseen tai sitten lepää kyynärvarren päällä jos tiedossa on suht lyhyt nukutus. Omalla oikealla kädelläni tuen sitten samalla U:n kylkeä/selkää. U:n asento tässä otteessa on suht pysty, koska makaavammassa asennossa alkaa hirveä vastustelu. Sitten kävellään eteenpäin pitkillä hitailla askelilla ja joka askeleella hytkytään ylös-alas, mieluiten tosi isoa liikettä.

Ja mä vielä olin katkera siitä, että mies ei koskaan nukuta poikaa. No, enpä voi oikeestaan moittia… Hitto mikä show! Ja siis tämä vähintään 4 kertaa joka päivä, usein useamminkin kun U heräsi kesken unien.

Totta kai olen koko ajan yrittänyt saada U:ta nukkumaan omaan sänkyynsä, tai siis nukahtamaan sinne. U useimmiten suostui kyllä kiltisti menemään sänkyynsä, mutta auta armias jos hänet yritti jättää sinne ja lähteä itse pois! Tai no ihan sama vaikka olisi seissyt/maannut vieressä, hirveä huuto siitä seurasi. Olen kokeillut kaikkea, ihan oikeasti varmasti jokaista ajateltavissa olevaa keinoa. On soitettu musiikkia ja on ollut pimeää ja valoisaa, olen laulanut, kertonut iltasatua, silittänyt, tassuttanut, suhissut ja mitä kaikkea vielä. Aloin lukemaan pinokaupalla vauvan unikirjoja ja rutiini- ja rytmikirjoja. Kokeilin selkeän päivärytmin luomista ja selkeitä rutiineita.

Kokeilin myös hellävaraista unikoulua, unikoulu on tosin väärä sana koska tarkoituksena ei ollut lopettaa yösyömistä vaan ainoastaan saada poika nukahtamaan itse! Yritin sellaista koulua, jossa lapsen ei anneta yhtään huutaa yksinään vaan aina mennään lapsen luokse ja nostetaan hänet pois sängystä ja kun hän rauhoittuu, hänet laitetaan takaisin. Meillä tässä kävi sillä tavalla, että heti kun U tajusi että hänet otetaan pois sängystä, mutta laitetaan takaisin heti kun hän rauhoittuu, niin hän sitten päätti jatkaa hysteeristä huutamista myös sylissä. Eli tuloksena oli kirkuva vauva, jota ei enää saanut edes sylissä rauhoitettua. Jaksoin pari päivää tuota harjoittaa ja sitten luovutin omien ja U:n hermojen vuoksi. Se oli tosi stressaavaa aikaa, joka kerta kun tappelin pojan kanssa nukahtamisesta odotin samalla jo kauhulla seuraavaa nukuttamiskertaa. Eikä se varmaan U:llekaan ollut kovin mukavaa.

Tutkin muitakin unikouluja, huudattamiseen en halunnut ryhtyä ja joidenkin unikoulujen neuvot tuntuivat tosi hankalilta noudattaa. Netistä olen lukenut ”rohkaisevia” kommentteja, että ”kyllä ne viimeistään armeijaan mennessä oppii nukahtamaan itse”. Olin jo vähän niin kuin tyytynyt kohtalooni, eli kanniskelisin U:ta uneen vielä x kuukautta. Parin viikon päästä minulla ja U:n isillä on parisuhdeilta ja U:n mumma (miehen äiti) tulee lapsenvahdiksi. Olen kauhulla odottanut tuota päivää, luotan siihen että mumma pärjää U:n kanssa tosi hyvin, mutta se nukahtaminen! Joka kerta kun olen hytkytellyt poikaa uneen, olen samalla kauhuissani miettinyt että kuinka kummassa huonoselkäinen mumma muka hytkyttelee U:n unten maille.

Suunnilleen viikko sitten kuulin tällaisesta uudesta kirjasta kuin "Kuinka kasvattaa bebe". Kirjailija on amerikkalainen toimittaja, joka muutti miehensä kanssa Pariisiin ja sai siellä lapsen. Hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, että jostain syystä hänen lapsensa oli ainoa lapsi ranskalaislasten joukossa, joka sai uhmakohtauksia leikkipuistossa, heitteli ruokaa pöydässä tai tarvitsi jatkuvaa viihdytystä. Hän ihmetteli, miten ihmeessä ranskalaiset onnistuvat kasvattamaan lapsistaan niin hyväkäytöksisiä, itsenäisiä ja onnellisia. Miten ranskalaiset äidit juovat rauhassa kahvia keskenään ja lapset leikkivät nätisti itsekseen? Itselleni merkitsevin kysymys kirjan esittelyssä oli, kuinka on mahdollista, että ranskalaislapset nukkuvat läpi yön parikuisesta lähtien?? Tämä kirja oli pakko saada!! Kirjastossa kirjaan oli reilut 150 varausta. Kävimme koko perhe yksi päivä kaupungilla ja minä kävin kirjakaupassa ihastelemassa tuota opusta. Kerroin U:n isille että siinä on joku kikka nukkumiseen ja hän sen kuultuaan halusi välttämättä ostaa kirjan vaikka se maksoi yli 30 €. Ilmeisesti en ole ainoa jota pojan nukkuminen (nukkumattomuus) on stressannut.

Heti metrossa aloimme päät yhdessä lukea nukkumista käsittelevää kappaletta. Kikka oli niinkin yksinkertainen, kuin la pause. Ranskalaisäidit vaistomaisesti odottavat hetken, ennen kuin menevät lapsen luokse. Varsinkin yöllä tämä on tärkeää heti pariviikkoisesta lähtien, jotta huomaa onko lapsi todella hereillä ja nälkäinen, vai onko hän unisyklien vaihteessa ja ääntelee/liikkuu tuossa kevyessä unessa. Vauvaa ei huudateta, eli jos hän itkee häntä lohdutellaan. Tällä tavoin lasta tarkkailemalla lapsi oppii heti pienestä pitäen ”sukeltamaan” unisyklistä seuraavaan, taidon jonka me aikuiset osaamme niin automaattisesti että emme yleensä edes huomaa heräävämme syklien välissä. Näin lapsi myös oppii nukkumaan syömättä, totta kai hän saa ruokaa jos on nälkäinen, mutta ilmeisesti viimeistään 4 kk ikäisestä lähtien vauva olisi fyysisesti valmis selviämään yönsä ilman ruokaa.

Ranskalaiset ajattelevat vauvoja ihmisinä. Tämä oli itselleni hieno ajatus, jonka myötä tajusin että liian usein tulee ajateltua vauvaa vauvana, vaikka ihminenhän hänkin on vaikkakin pienempi. Aikuinen ihminen pärjää yön syömättä. Joskus jos herää yöllä, voi olla nälkä, mutta sen nälän kanssa pystyy nukkumaan silti aamuun asti. Ei vauva ole sen kummallisempi, hänelläkin voi olla nälkä yöllä, mutta hänkin voi oppia pienestä asti lykkäämään syömistä aamuun.

Kirjan myötä oivalsin monta asiaa lapsista ja lapsenkasvatuksesta. Täällä Suomessa ja ilmeisesti myös englantia puhuvissa maissa vauvan yöllistä heräilyä pidetään normaalina. Äidit uhraavat omat yöunensa ja kokevat olevansa tosi hyviä ja omistautuneita äitejä. Omalla kohdallani asia ainakin on juuri näin, en halua edes pakottaa U:n isiä hoitamaan yösyöttöjä, koska koen sen omaksi velvollisuudekseni äitinä. Ranskassa sen sijaan pidetään normaalina sitä, että vauva oppii ”tekemään yönsä” (nukahtamaan itse ja nukkumaan koko yön syömättä) jo pienenä, useimmat jo ennen kuin täyttävät kaksi kuukautta. Jos ranskalainen lapsi heräilisi pitkin yötä, ajateltaisiin että jotain on pahasti pielessä ja että sellainen heräily on epänormaalia. Tämän luettuani oivalsin, että yöheräily todella on epänormaalia jos sille kerran on vaihtoehto olemassa. Ilmeisestikään yön läpi nukkuminen jo pienenä ei ole mahdotonta, jos kerran kaikki ranskalaiset lapset tekevät niin.

La pause sitten. Sitä pitäisi alkaa soveltamaan vauvaan lähes heti syntymästä lähtien, jotta vauva voi alkaa oppia nukkumista. Meillähän näin ei ole tehty, vaan metsään on menty rytinällä heti U:n ensihetkistä lähtien. Minua suututtaa suunnattomasti, että esimerkiksi neuvola ei nimestään huolimatta neuvo äitejä tällaisissa asioissa!! Minäkin huolehtivaisena äitinä olen pitänyt itseäni esimerkillisenä tapauksena, kun vastaan niin nopeasti U:n kutsuihin. Jostain olen saanut käsityksen, että vauvan ei kuuluisi joutua odottamaan hetkeäkään. Esimerkiksi jos U alkaa kitisemään lattialla, ajattelen että hän ei viihdy siellä ja poimin pojan syliini mahdollisimman nopeasti, jotta hän ei saa mitään traumoja kun hänen viesteihinsä ei vastata.

Olen oikein ylpeillyt sillä, kuinka U yöllä ei oikeastaan itke ollenkaan vaan hiljaa vaan ilmottaa että hänellä on nälkä. Sitten hän vaan lähes unessa syö ja nukahtaa saman tien uudestaan. En vaan ole tajunnut, että kuvailen unisyklin vaihdetta ja omaa puuttumistani siihen. Jos olisin pienestä pitäen antanut pojan muutaman minuutin ääntelehtiä sängyssään ottamatta häntä heti rinnalle, niin todennäköisesti hän olisi nukahtanut uudestaan ja oppinut yhdistämään unisyklit. Nyt sen sijaan olen onnistunut luomaan onnettoman nukkujan, joka tarvitsee parin tunnin välein apua uneen pääsemisessä.

Yleensä ranskalaislapset oppivat tekemään yönsä neljään kuukauteen mennessä. Neljän kuukauden ikää pidetään myös rajapyykkinä, jonka jälkeen la pause ei tehoa. Tai siis jonka jälkeen sitä ei voi/kannata aloittaa. Nelikuinen lapsi on jo muodostanut (huonot) nukkumistapansa ja niiden korjaamiseen tarvitaan järeämpiä aseita. Ranskassa suositellaan tällaisessa (harvinaisessa) tapauksessa huudattamista. Tutkimuksienkin mukaan huudattaminen – tieteellisesti ekstinktio eli ehdollisen heijasteen sammuttaminen – tehoaa varmasti ja nopeasti. Huoh. Luin kappaleen muutamaan kertaan epätoivoisena, eikö tosiaan olisi mitään muuta vaihtoehtoa??  Olen aikaisemmin ajatellut etten halua huudattaa U:ta, olen jotenkin pitänyt sitä tosi raakana menetelmänä. Toisaalta tiedän, että kun nukahtamisesta on puhe, niin U:n itku ei tarkoita että hänellä olisi paha olla tai mitään, se vain tarkoittaa että hän ei halua (osaa) nukahtaa. Siihen itkuun ei nimittäin mitenkään vaikuta esimerkiksi se, olenko minä vieressä vai en. Olen tullut siihen tulokseen, että U haluaa syliin ja apua nukahtamiseen ja häntä kiukuttaa kun hän ei sitä saa.

Tein päätöksen sitten lopulta hyvin nopeasti. Onneksi U:n isillä oli vapaapäivä ja hän oli illan kotona, yksin en varmastikaan olisi pystynyt pysymään päätöksessäni. Päätimme siis kokeilla huudattamista. Eniten minua siinä arveluttaa se, aiheuttaako se jotain piileviä psyykkisiä traumoja lapselle. Uskon siihen, että itkeminen itsessään ei ole mitenkään vahingollista silloin kun joku aikuinen on kuitenkin lähellä. Entä sitten jos vauvan jättää itkemään niin yksin? En tosiaankaan tiedä ja välillä mietityttää valitsimmeko oikean reitin. Mutta näin päätimme tehdä. Ehkä se kertoo jotain siitä, kuinka epätoivoisia tämän nukkumisasian suhteen jo olimme. Yritän ajatella tätä asiaa en niinkään huudattamisena, vaan enneminkin niin, että autan U:ta oppimaan nukkumista.

Ranskalaiseen tapaan kuuluu puhua vauvalle kunnioituksella ja olettaen, että vauva ymmärtää kaiken. Pidän tästä ajattelutavasta, olen törmännyt siihen aikaisemminkin ja yrittänyt noudattaa sitä. Aloitimme siis toissapäivänä eli tiistaina. Illalla kerroin U:lle, että tänään hän saa nukahtaa aivan itse ja että isi ja äiti ovat ihan tässä lähellä jos tulee oikeasti joku hätä. Selitin että laitan hänet omaan sänkyyn ja hän saa jäädä sinne itsekseen, että nukahtaminen voi tuntua vaikealta mutta se täytyy oppia jne. Sitten iltapuuhien jälkeen vielä syötin U:n ja sitten laitoin hänet sänkyynsä, peittelin ja lähdin huoneesta. Huuto alkoi melkein saman tien. Voi vitsit kun se oli vaikeaa. Aloin tyhjätä astianpesukonetta ja leipoa U:lle apinaevästä, ihan vaan että saisin keskittyä johonkin muuhun kuin huutoon. Vielä kerran, onneksi U:n isi oli kotona! Huutoa oli jotenkin helpompi kestää kun oli joku kenen kanssa kestää se.

20 minuuttia U itki, siis suoraa huutoa. Välillä vähän vaimeampaa ja välillä taas korvia raastavaa, mutta itkua yhtä kaikki. Yritin hokea itselleni että tämä on pakko tehdä, tämä on pakko tehdä, tämä toimii, U ei kärsi tästä, tämä on pakko tehdä. 20 minuutin jälkeen huuto vaimeni ja U nukahti. Tuntui niin pahalta ajatella pientä kyynelsilmäistä poikaa yksin sängyssään, joten pakko oli sitten käydä vähän silittämässä päätä ja peittelemässä kun U oli nukahtanut. Huh huh. Varsinaisesti en ollut ennen kirjan lukemista ajatellut yrittääkään päästä yösyönneistä vielä eroon, mutta kun nyt sitten kerran alettiin kouluttaa niin ajateltiin että tehdään sitten kerralla koko homma. Ja jos kerran on mahdollista pienemmillekin kuin U nukkua koko yö, niin kai sitä sitten pitää kokeilla.

Ekana yönä U heräsi yhden ja neljä aikaan ja kummallakin kerralla parkui sängyssään vajaan tunnin. Se tuntui itse asiassa vielä pahemmalta kuin iltahuuto, mutta yritin tässäkin ajatella että tämä on pakko tehdä ja U:n täytyy oppia ja että hän on aivan kykenevä oppimaan, kunhan vain saa tilaisuuden. Otimme tiukan linjan, kummallakin kerralla kävimme kerran laittamassa tutin takaisin suuhun mutta ei sen enempää. Toisella kerralla U oli sitten nukahtanut ilman tuttia ja toisella kerralla tutti oli pysynyt suussa. Olin etukäteen päättänyt että viiden jälkeen aamulla voin syöttää U:n. Hän sitten heräsikin puoli 6, tosin luulen että se oli taas vaan sellainen unisyklin vaihde ja U olisi vielä jatkanut unia. Syötin pojan kuitenkin silloin ja hän nukahtikin tissille. Seuraavan kerran U heräsi puoli 8 ja luulin että nyt hän sitten oikeasti heräsi ja otin tissille, mutta U nukahtikin taas. Lopullisesti heräsi vasta puoli 11!

Olin niin helpottunut kun aamulla sängyssä oli vastassa iloisesti hymyilevä ja kujerteleva nuorimies. Ei se huutaminen ainakaan näköjään heti psyykeen vaikuttanut… U oli muutenkin seuraavan päivän jotenkin erityisen hyväntuulinen ja viihtyi itsekseenkin paremmin kuin aikaisemmin. Päikkäreille nukahtaminen otettiin myös ohjelmaan, päätettiin edetä samalla kaavalla. Eli poika sänkyyn ja saa nukahtaa itsekseen. Ekoille päikkäreille mennessä U huusi 15 minuuttia ja toisille mennessä 10 minuuttia. Olo oli toiveikas.

Illalla laitoin pojan nukkumaan ja yllätyksekseni varsinaista huutoa ei kuulunut ollenkaan! Jonkinlaista kitinää ja pientä itkun yritystä ja sitten lopulta sellasta unikitinää, ”unilaulua”. Meni ~7 minuuttia niin poika nukkui. Pidin pienet hiljaiset juhlat itsekseni olohuoneessa.

Yhdentoista maissa U sitten heräsi, tai siis ”heräsi”. Aikaisemmin olisin siinä kohtaa syöttänyt, mutta nyt annoin vain pojan olla sängyssään. Vähän reilun puoli tuntia U siellä itkeskeli ja kitisi, mutta ei yhtään sellaista samanlaista kovaa itkua kuin edellisenä yönä. Olin ollut juuri menossa nukkumaan kun U heräsi, ja minun oli pakko poistua makuuhuoneesta olohuoneen puolelle. Se oli vähän liikaa kuunnella valitusta ihan vierestä, tuntui tosi pahalta!! Olohuoneen puolella olo oli siedettävä. Ja lopulta U tosiaan nukahti. Loppuyön aikana havahduin muutaman kerran pojan sängystä kuuluneeseen töminään (nostaa jalat ylös ja paiskaa ne alas) tai muuhun ääneen, mutta olen ilmeisesti nukahtanut melkein heti uudestaan. Pidän tätä merkkinä siitä, että U ei varsinaisesti ole itkenyt, luulen että siihen kyllä olisin herännyt.

Tämä tarina meidän nukkumisenopettelusta on hyvä päättää tämän aamun ekoihin päikkäreihin. Vein pojan sänkyynsä ja jätin sinne, 5 minuutin päästä kävin kurkistamassa ovenraosta koko ajan hiljaisena pysyneeseen makuuhuoneeseen ja siellähän se poju uinui omassa sängyssään. Ihmeellistä.